Hyvä Talle,
Luin sinun kirjoituksesi kirjoittamastani näytelmästä Viita 1949, ja kun esität siinä niin suoran kysymyksen siitä, miksi näytelmässä on Lindströmin pihvi kohtaus, ajattelin vastata. Kerroit myös, että katsomiskokemukseesi vaikuttivat etukäteen luetut somekommentit. Siitäkin pari sanaa.
Tämä vastaus ei ole tarkoitettu niille, jotka eivät teatteriesitystä ole nähneet. Niin absurdiin puuhaan en rupea, että selittäisin näytelmän sisältöä sellaisille, jotka eivät sitä halua nähdä, tai jotka arvostelevat sitä yhden valokuvan kautta. Sille sen sijaan en voi mitään, jos joku kommenteillaan pääsee pilaamaan katsomiskokemuksesi, tämä maailma on nyt tällainen. Ajattelen kuitenkin, että se on vapaampi kuin ennen.
Minun mielestäni blackface showt ja sen muunnelmat ovat rasistisia. Minä en ole rasisti. En sen enemmän kuin kukaan muukaan. Me fiksut ihmiset Suomessa emme ole. Jollain tavalla myös ymmärrän näitä valokuvapoliiseja. Jos yhteiskuntamme ja elämäntapamme tukipilarit ovat alkujaan perustuneet riistoon ja rasismiin, eivätkä ole siitä vieläkään irtautuneet, tulee puhdasselkäisille ihmisille tarve liputtaa puhdasselkäisyytensä puolesta. Hankalaa on kuitenkin arvostella taide-esitystä valokuvan perusteella. Siinä voidaan joskus joutua tilanteeseen, että joku määrittelee Charlie Chaplinin natsiksi nähdessään valokuvan Diktaattori elokuvasta. Sitä paitsi moralismi on kehno ajattelutapa, ja vielä kehnompi tapa ajatella.
Mutta nyt pihvin kimppuun. Siis miksi näytelmässä on kohtaus Lindströmin pihvi? Kohtaus, jota olen varmaankin eniten miettinyt koko kirjoitusprojektini aikana. Ja joka on mielestäni esityksen avainkohtaus.
Oikeastaan Lauri aloitti. Nyt en puhu rasismista, vaan metafiktiosta. Mitä se on? Helppo ja kansantajuinen määritelmä löytyy Wikipediasta. ”Metafiktiolla tarkoitetaan fiktiota, joka korostaa omaa fiktioluonnettaan ja asettaa kysymyksiä fiktion ja todellisuuden suhteesta.”
Lauri Viita on paljon tutkittu avainomaanien kirjoittaja. Omakohtaisuus aukeaa jo Betonimyllärin runoissa (mm. Alfhild), mutta Moreenista on tehty jo taulukoita. Erkki on Lauri, Iisakki on Emil ja Josefiina on Alfhild. (Josefiina oli Alfhildin toinen nimi oikeastikin). Samalla tavoin on luettu ja tutkittu Kukunoria ja Entäs sitten, Leevi romaania.
En usko, että kaikkia Viidan kirjoittamaa kannattaa lukea avainteoksina, mutta en myöskään usko, että Lauri olisi Moreenissa vahingossa kirjoittanut Pispalasta. Kyllä hän on tietoisesti tehnyt elämästään fiktiota.
Mietin pitkään näytelmäni muotoa, ja loppujen lopuksi päätin jatkaa Laten ketjua. Tai ei ketjua, vaan akselia. Näytelmän joulukohtauksessa, joka on dramatisoitu Moreenista, pukki kertoo Joulumaasta. Kesken pukin tarinan Lauri jatkaa kertomusta muiden näyttelijöiden mennessä stilliin. Sillä tavalla esityksessä on nostettu ylös ajatus, joka minulla oli näytelmän rakenteesta. Lauri kertoo Joulutornista näin: “Sen alapää on kaksi kilometriä tunturin sisässä ja yläpää Jumalan kainalokuopassa. Kerran vuodessa kerrokset nostetaan helvetin isolla tunkrahvilla ihan maailman kattoon saakka, siihen kainaloon, kattos nääs. Sitten niitten annetaan vuoron perään huristaa alas. Kai arvaatte, että se akseli pyörii vähän vimmatusti, kun se on sillä tavalla järjestetty. Se pyörii niin ettei sitä näykään. Se pyörittää niitä koneita, kattos nääs!”
Kirjoitin Lauri Viidasta näytelmän metafiktion hengessä. Halusin luoda akselin, jonka toinen pää on todellisuudessa, toinen mielikuvituksessa. Ja mietin vielä niin, että todellisuutta Laurin elämässä edustaa Alfhild, jumalan kainalokuoppaa edustaa vapaa ja villi mielikuvitus, jossa Lauri oli mestari.
Akselissa pyörivät kerrokset ovat näytelmän tapahtumat ja kieli, joka tässä esityksessä onkin tärkeässä osassa.
Kun katsot ja kuuntelet näytelmää, huomaat, että lauluissa kieli siirtyy koko ajan mielikuvituksesta, irrationaalisuudesta, kohti tavallisuutta ja totuutta. Ensimmäinen laulu Unen unta on rakennettu Viidan itsensä keksimistä sanoista, punchline Kukunorista, sitten tulee Moreenista löytyvä laulu Uksvili, joka on täyttä nonsensea, mutta tietenkin Laurin kirjoittama. Sitten tulee lauluja, jotka olen napannut Viidan kirjeistä. Ne ovat siis totta, kirjetekstiä, mutta minun laululyriikaksi muokkaamiani. Sitten mennään Laten runoihin, ja viimeisenä runoon Alfhild, joka päättää näytelmän. Siis jumalan kainalokuopasta alas Alfhildin syliin.
Tapahtumat, nuo akselin ympärillä huristavat toisenlaiset kerrokset, kierivät omaa tahtiaan. Sieltä löytyy tapahtumia, joita Laurille on oikeasti tapahtunut, sieltä löytyy muiden kertomia tapahtumia, tilanteita, joista Lauri on kirjoittanut fiktiota ja fiktiota jota monet luulevat todeksi. Tapahtumia, joista Lauri on kirjeissään kertonut, ja jotka olen sitten muovannut kohtauksiksi. Kukunor ja Kalahari, jotka näytelmässä taistelevat elämänsä puolesta, vievät Lauria luomiinsa fiktiivisiin tilanteisiin, jotka pohjautuvat siihen fiktioon, jota Lauri on kirjoittanut omasta tapahtuneesta elämästään. Metafiktiossa taideteoksen henkilöt ovat yleensä ymmärryksessä siitä, että he ovat vain fiktion henkilöhahmoja. Kukunor ja Kalahari ovat tässä näytelmässä hyvin tietoisia asemastaan. Nehän ovat kirjallisia hahmoja, joiden elämä ei toteudu, jos kirjaa ei julkaista. Siihen perustuu koko heidän toimintansa.
Kohtaus Lindströmin pihvi on akselin huippu, se pää joka edustaa mielikuvitusta puhtaimmillaan. Sen takia se on ihan erilainen kuin muut kohtaukset, ja se on sijoitettu toisen näytöksen alkuun, siihen mihin kannattaa mielestäni kummallinen asia kirjoittaa. Sinne Shakespeare kirjoittaa teoksissaan unensa. Ja sitä kaveria matkin ihan mielelläni. Kohtaus perustuu Laurin suulliseen synopsikseen, jonka ylöskirjoitti hänen ystävänsä. Näitä tällaisia synopsiksia löytyy pari lisääkin, mutta tämä makaaberi tarina tutkimusmatkailijoista ja afrikkalaisesta villiheimosta on paras. Paras myös siksi, että se alkaa ja loppuu minulle käyttökelpoisesti.
Laurin synopsiksessa alkuasukasheimo syöttää Lindströmin etsijöilleen viidakossa, sitten pidetään oikeudenkäynti. Ennen loppua esirippu vedetään kiinni, ja kun se taas aukeaa, yleisön edessä on peili, josta se näkee itsensä. Siis taas täydestä fiktiosta kimpaistaan suoraan todellisuuden seinään!
Näytelmässäni tuo kohtaus on akselin yläpään huippu. Unen unta. Todellisuudessa on olemassa vain Laurin suusta kuultu synopsis, ei siis kirjoitettua näytelmää. Laurin luoma kirjallinen hahmo, peikko Kukunor, kirjoittaa ja ohjaa synopsiksen näytelmäksi, jossa Lauri itse esiintyy, saadakseen tämän näytelmässä kirjoittamaan lisää Kukunoria. Tässä kohtaa ei todellakaan liikuta meidän tänäpäiväisessä arkitodellisuudessamme. Itse vielä värkkäsin pihvinäytelmää Viita 1949 esitykseen sopivaksi. Lindström ei enää olekaan kuka tahansa lähetyssaarnaaja, vaan monikasvo, joka käyttää eri nimiä. Nimet ovat Viidan kirjojen alter egoja, Nieminen, Luupää, mutta myös Lauri Viita itse.
Kohtaus vie näytelmän yhtä suurta pääteemaa eteenpäin. Ihmisen suhdetta taiteilijaan sisällään ja muiden ihmisten suhtautumista ihmiseen, joka luo taidetta. Ihmisarvoon yleensä. Sen takia kohtauksessa on kuljetus: alkuasukkaat tulevat – tutkimusretkikunta syö Laurin – Laurin pää filosofoi ilman vartaloa – Laurin turvapaikkahakemusta käsitellään – Lauri nousee jaloilleen ja kysyy yleisöltä löytyykö paikalta ketään, joka huolisi hänet ihmisenä ennen taidetta – Alfhild tulee vastauksena näyttämölle. Tässä taas yksi akselin pyörähdys!
Keskustelimme tekovaiheessa isosta peilistä, joka paljastuisi esiripun takaa. Se osoittautui kuitenkin liian vaikeaksi ratkaisuksi, ja Sirkku keksi mielestäni hienon keinon korvata peili. Kun Lauri tekee näyttämöltä kysymyksensä, kuka hänet ottaisi ihmisenä ilman taidetta, koko näytelmä pysähtyy ja katsomoon sytytetään valot. Kaikki paikalla olijat näkevät toisensa.
Metafiktion kirjoittaja on tietoinen siitä, ettei teksti esitä todellisuutta sellaisenaan. Päinvastoin, kirjoittaja usein etsii tehokeinoja tämän vahvistamiseksi.
Ymmärsin jo kirjoitusvaiheessa, että Lindströmin pihvi on ongelmallinen kohtaus. Siksi siihen on kirjoitettu niin paljon asioita, jotka alleviivaavat kohtauksen irrationaalista fiktioluonnetta. Myös näyttelijät, ohjaaja, lavastaja, koreografi, puvustaja, säveltäjä ja valaistusmestari ovat kiinnittäneet asiaan huomiota omien keinojensa kautta. Vieraannuttavia asioita kohtauksessa on paljon:
1. Kukunor ja Kalahari puhuvat suoraan yleisölle.
2. Näyttelijät näyttelevät reippaasti yli.
3. Sekä alkuasukkaat että tutkimusmatkailijat on puettu stereotyyppisesti.
4. Alkuasukkailla on yllään Niken ja Adidaksen vaatteita.
5. Kuninkaalla on lattiaharja.
6. Alkuasukkaat ottavat itsestään selfien ja jakavat sen someen.
7. Kuullaan repliikkejä: Jaa tää Twitteriin.
8. Retkikunnan johtajan kiitospuhe on selkeästi ironinen.
9. Kuninkaan kiitospuhe on selkeästi ironinen.
10. Kun Lauri syödään, ei syödä lihaa, vaan vesimelonia.
11. Lauri puhuu tarjottimelta, vaikka hän on vain pää, ja suoraan yleisölle.
12. Laurin pää filosofoi romaanin ja näytelmän erilaisuuksista.
13. Pää hakee turvapaikkaoikeutta.
14. Kun Lauri nousee ylös ja kysyy ison kysymyksensä, koko näytelmä keskeytetään.
15. Kun näytelmä keskeytetään, katsomoon tulee valot.
16. Alkuasukkaiden näyttelijät lähtevät kohtauksesta pois mielenosoituksellisesti. He riisuvat näyttämöllä roolivaatteensa ja paljastavat omat kasvonsa.
17. Kuullaan alkuasukkaan repliikki: Tämä on tätä valkoisen heteromiehen näkökulmaa.
Blackface esityksissä pyritään luomaan humoristinen tilanne naamioitumalla afrikkalaiseksi. Esittäjä alentuu hahmoonsa toivoen herättävänsä tällä naurut.
Meidän Lindströmin pihvissä ei ole blackface kohtausta. Meidän tarkoituksemme on aivan eri, ja mielestämme olemme siinä myös onnistuneet. Avaamme tärkeän teeman, viemme storylinea eteenpäin, kerromme 40-luvun suomalaisten (myös Laurin) suhtautumistavasta rasismiin, kommentoimme kriittisesti ironian kautta siirtomaataloutta, assimilaatiota, blackface esityksiä, sometapoja. Ja kerromme myös kirjailija Lauri Viidan hädästä alkavan mielisairautensa keskellä. Laurin sanoin (ei todellisuudessa): ”Ettekö armoa anna ihmiselle? Vaikka ihminen kirjoittaa niin että pää hajoaa, ette halua ihmispoloa pelastaa? Unohtakaa taide. Pelastakaa minut.”
Et sinä ole huono katsoja, vaikka et sieltä parvelta kaikkia näitä esityksen kiemuroita tajunnutkaan. Osa niistä tehdään aika pienesti, johtuen siitä, että ne eivät ole näytelmän tärkeimpiä teemoja tällä kertaa. Mutta kaikki ovat kuitenkin selkeästi havaittavissa.
Teatteriesitys tapahtuu viime kädessä katsojan päässä. Siellä tapahtuvat myös tämän maailman somemyrskyt. Vahva moraalitykitys voi provosoida henkilökohtaista katsojakokemusta, se on varma. Mutta sen kanssa on vain elettävä. Mieluummin niin, kuin että julistaisimme sulkuja nettiin.
Teatteritaide on äärimmäisen kiehtovaa. Luin, että sinunkin mielestäsi se on. Kyllä valokuvatkin ovat kertovia. Mutta teatterissa toiminta, replat, eleet, lavastus, valot, puvustus, koreografiat, rytmi, musiikki ja muut mielikuvitukselliset ilmaisutavat kertovat paljon enemmän kuin yksi kuva.
Heikki Salo
P. S. Tämä kuva roikkui työhuoneeni seinällä kun kirjoitin näytelmää:
